Tänään herättyäni ajattelin kerrankin yrittää hieman selittää turhamaisuuden tunteesta huolimatta matkaa, jonka tein aamulla ennen nukahtamista. Oli taas jälleen sen verran intensiivinen kokemus, että sanat eivät kokemuksesta varmasti mitään kerro, enkä pysty niitä samoja tunnetiloja mitenkään välittämään, mutta ehkä sitten vain viihdearvon tai huvin vuoksi tämän päätin kirjoittaa.
 
Ladattuani ensin itseni valmiiksi, päätin ampua kovilla ja suoraan kohti tähtitaivasta. Alakauttahan sitä sitten mentiinkin, mutta lopullinen päämäärä oli sama. Nautiskelin siis pitkin iltaa jo valmiiksi minulle tosi päräyttäviä annoksia (~20mg) metoksetamiinia, jonka jälkeen päätin ottaa vielä hatuksi kerralla ~100mg nasaalisesti. Vaikutukset yllättivät kestollaan, sillä M-holeen vajosin noin 04:30 ja sieltä takaisin laskeuduin hiljalleen kuuden maissa. Todella känniset vibakset kestävät vieläkin (klo 14:20), mutta selkeästi havaittavat dissovaikutukset ovat jo poissa.
 
Pistin erityisesti merkille minulle tripillä toistuvia visualisaatioita ja tutkimusmatkailuun liittyviä reittejä, sekä oppaita, joiden kanssa olen ennenkin ollut tekemisissä. Tämä oli ensimmäinen reikään putoaminen mexen avulla, mutta vanha ystäväni ketamiini osasi jo kertoa suuntaa tulevasta. Matkustin siis lähes täsmällisesti samaa polkua ajattomuuteen kuin aina useita kertoja ennenkin. Muistot matkasta vain tuppaavat usein katoamaan nopeasti, mutta itse hetkessä voi olla varma, että tietää kokeneensa tapahtumat ennenkin, joka mahdollistaa siis myös tulevaan näkemisen.
 
Lähtö tapahtuu aina pienimuotoisen stroboshown ja materian maailman repeämisen jälkeen takaperin loputtomaan ja pimeään kuiluun kuumottavasti tipahtamalla. Matka jatkuu erilaisiin "laitteisiin" ja aluksiin langattomasti kytkettynä vaakatasossa lähes tismalleen samanlaisten värimaailmojen, värinöiden sekä yllättävien käänteiden kautta. Kesken kaiken ns. etenemiseen tarvittava yhteys katkeaa kuin netti tietokoneesta johdon irrotettuaan, jolloin tilanteesta jää jäljelle vain still-kuva, eikä mitään tapahdu hetkeen. Vaivihkaa ympäristö alkaa kuitenkin liikkua hiljalleen morfautuen täysin uuteen uskoon ja eteneminen jatkuu jälleen vertikaalisesti tuntuen siltä kuin kehon ja mielen värähtelytajuutta nostettaisiin kymmenestä satoihin niin, että oikein korvissa sirisee ja kehon rakenteet paukkuvat huomiota kiinnittävästi. Maha murahtaa pari kertaa ja pystyn aistimaan kehostani vielä sen verran, että tunnen kuinka kuivuvani suun kautta, jo tässä vaiheessa niin toisarvoinen maallinen ilma kiertää ja pitää hengityslaitteen toiminnassa. Näyttää siltä, että korkeammat henkiolennot ottavat minut vastaan ja asettavat myös alastoman fyysisen ruumiini henkimaailman ”tuomariston” eteen hyväksytettäväksi tarkoituksenaan suorittaa voimaannuttava healing -rituaali. Harmonisten ja erittäin intensiivisten energialatausten jälkeen, matka jatkuu yleensä laitteistolla horisontaalisesti lentäen todella hämärästi havaittavia seinämiä ja maisemia pitkin, jotka muistuttavat tummasävyistä pehmeää matrixkyberviidakkoa. Myöskään liukumäkeä laskeminen erivärisiksi maalattuja telaketjuja pitkin ei ollut minulle uusi juttu. Välillä first person kuvakulmasta tapahtuva liikkuminen kääntyy ylösalaisin ja vielä toisinpäin ympäri ikään kuin sivua kääntämällä uuteen leveliin vaihtuen. Hetken ajan sitä saattaa syleillä sakeassa pumpulisumussa koko universumin kokoisia punaisia luomuhuulia, eikä oleminen nyt -hetkessä ole koskaan ollut niin helppoa ja ihanaa. Suoraan tästä sitä saattaakin äkisti vajota todella pahaenteiseen alimpaakin alempaan pimeään ”manalaan”, jossa ei ole mustaa väriä lukuun ottamatta yhtään mitään muuta. Siinä sitä sitten tietoisuus vain törröttää kohtalonsa hyväksyen keskellä ei-mitään (tai mistä sitä tietää vaikka olisikin reunalla, koska siellä ei kerta kaikkiaan vaan näe sitä?). Tässä vaiheessa tajuntani tuntuu olevan toiminnassa samalla tapaan kuin arkitodellisuudessa, mutta vain kehotietoisuus puuttuu haihtuvaa ja korkeintaan hyvin etäistä muistoa mukaan lukematta. Tunne siitä, että olemme kaikki yhtä ja samaa rihmastoa voimistuu potenssiin miljoona aina kun trippaan tällä tavoin. Tapahtumien kulkukin näyttää muuttuvat selkeästi lineaarisesta aikakokemuksesta holograafiseksi, vaikka keskittyminen olisi paikka paikoin siinä tietyssä putkitodellisuudessa paikassa nimeltä tuntematon. Tämä K-18 vuoristorata on tuttu ja kaikesta päättömyydestä huolimatta minulle turvallisen tuntuinen tapa matkustaa, vaikka miten ovat isoäidit minua sivupolusta varoittaneet. Kaikki tilanteet tuntuvat kuitenkin erittäin neutraalilta eikä fyysisen ruumiin kuolema voisi tuntua enempää viehättävältä ajatukselta.
 
Matka takaisin Maan päälle tapahtuu myös tietynlaista reittiä ja kaavaa noudattaen. Aiemmista reissuista tutut kuvioit kertovat minulle jo milloin olen matkalla Maahan ja osaankin varautua laskeutumispyörineni ylismoothisti tapahtuvaa ländäystä vesipallomme pintakerrokseen. Ennen kuin avaan silmäni ja koetan nousta ylös, maadoitan itseni tukevasti ympäristöä, sekä kehoani hiljalleen aistien. Tuntuu kuin se kaikki massiivinen ja äsken niin rajattomalta tuntuva tietoisuus olisi vain randomilla ahdettu jonkun toisen eniteetin ruumiiseen ja raajojen liikkeet, sekä hienomotoriikka ylipäätänsäkin täytyy opiskella uudelleen. Tieto siitä, että täällä sitä taas ollaan turhauttaa aina hieman, mutta pienen pettymisen tunteen jälkeen kävely ja puutuneet jalkani huvittavat minua ja tuovatkin mieleen muinaiset velociraptorit ja heidän primitiivisesti tarkan pohjatuntumansa jaloissa. Kiinnitän erityistä huomiota kuinka paljaana olevat kaviot kopsahtelevat lattiaa vasten pitäen ääntä sekä maahan osuessa, että siitä noustessa. Jostain syystä yritin tällä kertaa kuvata tilannetta videolle, mutta Maassa toimivien digitaalilaitteiden kanssa toimiminen toinen jalka vielä multiversessä heitti pakan aivan totaalisesti sekaisin. Kuvausprosessi muuttui aiemmin niin tutulla ja näpsäkällä kamerakännykälläni mahdottomaksi tehtäväksi. Eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että jostain syystä pöydälläni näitä kameramobiililaitteita oli rivissä oikeasti 4 kappaletta, joista valita ”se oikea”. Suoritettavana olevaa missiota oli erittäin hankala ylläpitää muistissa. Olihan se nyt ihan alun alkaenkin täysin älyvapaa idea ruveta kuvaamaan omia jalkoja pimeässä talossa aamu kuudelta juuri aikakoneesta noustuaan. Vuoron perää tökin puhelimen näyttöä ja näppäimiä vaikka en ole koskaan omistanutkaan kosketusnäytöllistä mallia. Digitaalimaailma tuntui vain täysin luonnottomalta. Jännää oli myös se, kuinka voimakkaasti havaitsin kaikki ympärilläni ja käynnissä olevat sähkölaitteet. Ihmettelin, miten sellaista surinaa kestää kuunnella normaalisti päivästä toiseen.
 
Lopuksi minusta tuntui hyvältä ajatukselta oksentaa fyysisesti kaikki ne matkan aikana mielestäni auenneet solmut suoraan pönttöön muutamalla suullisella erivärisiin nesteisiin ja liman muotoihin naamiotuneena, sekä vetää ne sitten viemäristä alas ensin niitä hetken ihastellen ja vielä matkamuistoksi kuvankin otettuani. Sekavuustiloiltani hieman toivuttuani ajattelin, että olisi hyvä nukkua ja ladata hieman akkuja ennen uutta päivää. Siinä menikin sitten muutama tunti, ennen kuin pystyin kunnolla rentoutumaan. Nukahtamista yritin jouduttaa ottamalla kuuman kylvyn sikiöasennossa ammeen pohjalla maaten. Olo oli taas eniten nistein koskaan siinä veden alla täristen. Toisaalta olo oli samaan aikaan myös niin kotoisa ja pyyteettömän rakkaudellinen, etten kyllä vaihtaisi muuhunkaan. Jos se, että saa kokea näin ylimaallisia ja puhdistavia kokemuksia on mielestäni nistiä, niin haluan myös jatkossakin pysyä sellaisena aina. Kiitos.